Puhe Paukanevalla 30.4.2005 Leena Riikilä 

Hyvät toverit,

Olemme kokoontuneet tänne Paukanevalle, paikalle, joka muistuttaa meitä tavallisista ihmisistä, jotka unelmoivat paremmasta elämästä. He uskalsivat nousta kurjuudesta puolustamaan unelmaansa.

Heidän muistokseen luen teille nyt Arvo Turtiaisen kirjoittaman runon nimeltä … 

1918 HUHTIKUUSSA KUOLLEELLE TUNTEMATTOMALLE 18-VUOTIAALLE PUNAKAARTILAISELLE 

Kuvittele hupsua maailmaa.

      he riitelevät yhä siitä

kuolitko oikean tai väärän asian puolesta

      tai kuolitko ensinkään –

sillä sinähän katosit kuin hengityksesi huuru

      viimeisen päiväsi pakastavaan iltaan,

kuin kylmyys tuomarisi katseesta

      hänen sanottua kuolema

ja istuuduttua kahvipöytään sen jälkeen.  

Kuvittele hupsua maailmaa.

      He luulevat että sinua ei ole.

Ja miten elätkään:

      elätät kirjailijoita

      elätät kustantajia

      painat tohtorinhattuja kaljuihin päihin,

jaat ansiomerkkejä, kaadat hallituksia.

Jos nyt menet vapaaehtoisena Vietnamiin, niin mene,

mutta älä kerro siitä äidillesi, hän

vanha nainen

on tuskin vieläkään toipunut

ensimmäisestä kuolemastasi. 

Turtiaisen itsensä mukaan hänen runoutensa ”on aina ollut yhteydessä syntymähetkensä yleiseen ilmapiiriin.” Tämä runo julkaistiin vuonna 1968 kokoelmassa Puhetta Pothaninrinteellä. 

Vietnamin sota riehui, sodan oikeutuksesta keskusteltiin ja taisteltiin ympäri maailmaa, myös Suomessa.  

”Jos nyt menet vapaaehtoisena Vietnamiin, niin mene, mutta älä kerro siitä äidillesi, hän on tuskin vieläkään toipunut ensimmäisestä kuolemastasi.” 

Mitähän runon äiti murehtii tällä vuosituhannella?  

Nyt, jos koskaan, hänen pitää olla huolissaan pojistaan ja tyttäristään, jotka saatetaan lähettää taistelemaan maailmalle.  

Sata vuotta aikaisemmin äiti tiesi, miksi lapsi lähti ja minkä puolesta hän kuoli.  

Oman aatteensa vuoksi, puolustaessaan unelmaansa paremmasta maailmasta.  

Pitääkö tämän ajan lapsen kuolla puolustaessaan globaalia markkinataloutta? 

Yhteiskunnassamme ihaillaan vaurasta ja voimakasta yksilöä, mutta äiti joutuu murehtimaan tämän päivän teloitettuja: nuoria, vanhoja, keski-ikäisiä. Nykyään heitä kutsutaan syrjäytyneiksi.  

Lapset ja nuoret pyörivät irrallaan kaduilla, ilman päämäärää, ilman vanhempien turvaa ja opastusta.  

Yksinäiset ja sairaat vanhukset on loppusijoitettu alimiehitettyihin, ylityöllistettyihin terveyskeskuksiin.  

Työssä käyvät aikuiset raatavat päivästä toiseen yrittäessään pysyä mukana yhä vaativammassa ja kiireisemmässä työelämässä. Työssäolevat joutuvat tekemään myös kahden lomautetun tai ulospotkitun työt.  

Ja äiti murehtii lapsiaan… mutta kun aika ei riitä, leipää ja voita on hankittava. 

Työttömiä työllistetään määräaikaisesti. Sitten määräaikaisuus loppuu. Työllistetään uusi ihminen kortistosta. Kierto jatkuu. Kiihkeästi pyörivästä kehästä on helppo pudota. 

Mutta onko oikein luokitella esimerkiksi työttömät,  yhteydessä kuin yhteydessä, syrjäytyneiden luokkaan pohtii työtön Harri Laaksonen kirjoituksessaan Turun seudun työttömien tiedotuslehdessä.  

Eikö kysymys olekin itse asiassa ihmisistä, jotka on syrjäytetty. He eivät ole siirtyneet syrjään omasta tahdostaan, vaan heidät on siirretty syrjään.

Mutta jos työttömän sijaan käytetään sanaa syrjäytetty Laaksosen mukaan  ”siihen tulee vivahde, joka viittaa yhteiskuntarakenteisiin ja ja talouspoliittisiin päätöksiin, jotka ovat olleet ajamassa työtöntä työttömäksi.”  

Ja näinhän se on. Riittämättömien tukitoimien avulla ihminen pidetään köyhyydessä, oli kysymys sitten työttömyyskorvauksista tai eläkkeistä.  

Heikoimmat yksilöt eivät pysty huolehtimaan itsestään saati lähimmäisistään. Mutta miksi heitä syyllistetään siitä? 

Eikö tämä yhteiskunta tarvitse ja arvosta kaikkia jäseniään?  

Hyvät toverit,

jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus arvokkaaseen elämään ja arvokkaaseen kuolemaan.  

Arvokkuus on ihmisarvon säilymistä kaikissa olosuhteissa. 

Yhteiskunnan heikoimmista on pidettävä huolta heidän ihmisarvoaan loukkaamatta.  

Heitä ei saa syrjäyttää. Heillä on oltava mahdollisuus päästä leivänsyrjään kiinni menettämättä itsekunnioitustaan.  

Heidän heikkoudestaan on löydyttävä vahvuuksia. Todellisuudessahan he ovat arjen selviytymisen mestareita. 

Kuoleman tullessa heistä pitää voida sanoa,  että he täyttivät paikkansa tässä maailmassa. Heitä ei saa tuoda nevan laitaan kuolemaan nimettömänä joukkona. 

Hyvät toverit,

paremman elämän ja ihmisarvon puolesta… taistelun on jatkuttava.